Kirjoittajaryhmässä taas

Sain vuosien tauon jälkeen koottua kirjoittajaryhmän. Tapasimme reilu viikko sitten Hakaniemen kupeessa. Se tuntui hyvältä, tosin myös jännittävämmältä kuin aikanaan aloittaessani kirjoittamisen perusopinnot Pohjanmaan Kirjoittajakoulussa.

Miksi jännittävämmältä? Kai siksi, että kirjoittamisen maisterina voisi olettaa oppineensa jotain kirjoittamisesta.

Kuitenkin, minulla on pieni hypoteesi. Epäilen, että tekstin ensimmäinen versio ei paljon parane opiskelujen myötä. Ensimmäisissä versioissa on edelleen sokeita pisteitä, patetiaa, pikkunäppäryyksiä ja kerronnallisia kömmähdyksiä. Koulutuksen myötä oppii lähinnä editoimaan tekstiä. Ykkösversiossa kaikkia asioita ei ehdi miettiä. Kunhan kirjoittaa.

Tärkeintä oli astua pari askelta korokkeelta alas. Olen taas turvallisesti lähtöpisteessä, hattu kourassa ja nöyränä palautetta odottamassa. Kuten silloin yli kymmenen vuotta sitten.

Mainokset

Rivinväliruno

Kuolema voi olla kevyt, kunhan rautainen sulkapeite varisee
jälkipolvet yltävät jotakuinkin perinnön kokoiseen elintasoon
nahkat käpristyvät ja kovettuvat kuin kinkulla
joulusukaksi löytyi vain reikäinen, kuin kulttuurinen viittaus
Jeanne d’Arc on vain esteettinen lisä seinällä
keskiaukeaman tyttö ei enää saa hikeä valumaan
kuin syntymä, nuoruus oli jo kerran
ja loppumisellaan muistutti rajallisuudesta
parempi jos kello menisi rikki
leikkausarvet jätettäisiin mätimään
taistelu saa kuoleman keksimään uhmakkaita keinoja
kipu on sentään vain nyt
muistammeko piirtäneemme kallioihin, jos mietimme yhdessä?

***

Runo on rivinväliruno, jonka alkutekstinä on käytetty Pablo Nerudan Andien mainingit -kirjasta löytyvää, Macchu Picchun huiput -sikermän viidettä runoa.