Henkilöhahmoksi sormea heristävä moralisti vai väärässä oleva setä?

Kauko Röyhkä kirjoitti Facebook -päivityksessään: ”Haluan tehdä laulujeni ja kirjojeni henkilöistä ”viallisia”, koska puhtoiset tyypit ovat tylsiä. Pyrin siihen, että joka hahmolla on jokin huono ominaisuus tai jossain vaiheessa elämäänsä he ovat tehneet jotain väärää. Siitä huolimatta he voivat olla samaistuttavia, jopa rakastettavia.”

Olen samaa mieltä, niin laulujen kuin kirjojenkin henkilöiden kohdalla. Tämä päivitys muistui tänään mieleeni, kun keksin biisi-idean, jossa kelataan omaa elämää takautuvasti ja huomataan, että jotain on sentään muuttunut. Minulla oli siis konkreettisempikin idea kuin että ”hei vitsit, tää muistelis niinku menneisyyttä”, mutta en kerro siitä tässä sen enempää. Ehkä saan sen biisinkin näin ollen aikaan.

Tämän tapaisissa itsereflektiobiiseissä on usein vaarana juuri se, että virhe kyllä suostutaan tunnustamaan, mutta nykyhetken minä on täysin oppinut. Siitä syntyy nihkeä setämäinen asetelma. Kiinnostavampaa on, jos setä on edelleen vähän väärässä, tai jopa enemmän väärässä kuin ennen oli.

Kirjoittajaryhmässä taas

Sain vuosien tauon jälkeen koottua kirjoittajaryhmän. Tapasimme reilu viikko sitten Hakaniemen kupeessa. Se tuntui hyvältä, tosin myös jännittävämmältä kuin aikanaan aloittaessani kirjoittamisen perusopinnot Pohjanmaan Kirjoittajakoulussa.

Miksi jännittävämmältä? Kai siksi, että kirjoittamisen maisterina voisi olettaa oppineensa jotain kirjoittamisesta.

Kuitenkin, minulla on pieni hypoteesi. Epäilen, että tekstin ensimmäinen versio ei paljon parane opiskelujen myötä. Ensimmäisissä versioissa on edelleen sokeita pisteitä, patetiaa, pikkunäppäryyksiä ja kerronnallisia kömmähdyksiä. Koulutuksen myötä oppii lähinnä editoimaan tekstiä. Ykkösversiossa kaikkia asioita ei ehdi miettiä. Kunhan kirjoittaa.

Tärkeintä oli astua pari askelta korokkeelta alas. Olen taas turvallisesti lähtöpisteessä, hattu kourassa ja nöyränä palautetta odottamassa. Kuten silloin yli kymmenen vuotta sitten.

Rivinväliruno

Kuolema voi olla kevyt, kunhan rautainen sulkapeite varisee
jälkipolvet yltävät jotakuinkin perinnön kokoiseen elintasoon
nahkat käpristyvät ja kovettuvat kuin kinkulla
joulusukaksi löytyi vain reikäinen, kuin kulttuurinen viittaus
Jeanne d’Arc on vain esteettinen lisä seinällä
keskiaukeaman tyttö ei enää saa hikeä valumaan
kuin syntymä, nuoruus oli jo kerran
ja loppumisellaan muistutti rajallisuudesta
parempi jos kello menisi rikki
leikkausarvet jätettäisiin mätimään
taistelu saa kuoleman keksimään uhmakkaita keinoja
kipu on sentään vain nyt
muistammeko piirtäneemme kallioihin, jos mietimme yhdessä?

***

Runo on rivinväliruno, jonka alkutekstinä on käytetty Pablo Nerudan Andien mainingit -kirjasta löytyvää, Macchu Picchun huiput -sikermän viidettä runoa.